Yle aloitti viime vuoden lopulla nähtävästi moniosaisen sarjan, jossa eräs toimittaja etsii uskoaan, jonka hän kertoi menettäneensä hieman yli 20-vuotiaana. Muutamat jaksot ovat vielä katsottavissa Yle areenan sivuilta. Laita hakusanaksi: "Mitä uskoa".

Sarjassa on paljon hyvää, mutta se ei rajoitu siihen, että kyseinen toimittaja, päätti palata juuri Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi.

"Luonnollisesti" en ehdi tätä kaikkea positiivista analysoimaan, vaan otan aiheekseni erään seikan, josta olen hieman eri mieltä.

Kyseinen toimittaja on muutaman kerran perustanut uskonratkaisunsa siihen, mitä pappi on ollut siitä mieltä, tai jos papit ovat olleet eri mieltä, on hän näin saanut ikäänkuin luvan olla asiasta montaa mieltä.

Tässä ei alustavasti ole mitään väärää, mutta sen haluaisin tuoda esiin, että jos pappi on jotain mieltä tai montaa mieltä, ei automaattisesti tarkoita, että se olisi oikein juuri sinun kohdallasi. Pitää kyllä paikkansa, että papit - yleensä - ovat joutuneet tai halunneet perehtyä uskon aiheisiin ja saattavat olla asioista jopa oikeassa. Miksi kuitenkaan olla Jumalan "lapsenlapsi"?

Kyseinen sarja ei mielestäni ole dokumentti. Mielestäni ohjelman tarkoitus on käsitellä uskon peruskysymyksiä tavalla, johon "tavallinenkin" ihminen voi samaistua. Ajatus, että pappi antaa minulle luvan ajatella tietyllä tavalla, voi johtua mielestäni kahdesta vaihtoehdosta.

1. Jos ohjelmassa käytettäisiin liikaa minuutteja, että toimittaja itse pohtisi yksin kammiossaan asiaa enemmän, se ei välttämättä olisi enää mediaseksikästä.

2. Toisaalta olen myös kohdallani havainnut ajatuskaavan, että jos pappi sanoo jotain, se antaa minulle luvan ajatella samoin; eipä ainakaan tarvitse olla helvetissä yksin.

Toisaalta asiassa voi olla myös pyrkimys löytää ns. oikotie onneen. Nykyihminen haluaa rahoilleen vastinetta. En nyt puhu ensijaisesti kirkollisverosta, vaan siitä, että ihminen ei myöskään halua hukata aikaa. Varmistus pelastuksenkin tiestä halutaan saada pian, sillä jos se ei pidäkkään paikkansa, aikaa tästä kerran elettävästä elämästä on kulunut hukkaan. Kristinuskossa on muutakin kuin odotus palkinnosta "elämän kestäneen pidättyväisyyden jälkeen". Minulle itselle, ainakaan tällä hetkellä vielä, ei ole olennaista se, että kristittynä kuulun juuri nimenomaan pelastettavien joukkoon.

Minulla on myös tapana sanoa riparilaisille viimeisen illan iltahartauden jälkeen pidettävässä kynttiläkieroksessa jotain osapuilleen seuraavaa:

Tämän rippikoulun aikana olette saaneet vain pienen pinta raapaisun siitä, mitä kristinusko on. Tämä ilta ei ole tämän opetuksen päätös, eikä päätös ole myöskään ensi sunnuntain konfirmaatio. Tämä on vasta alku. Älkää jättäkö Raamattua sinne hyllyyn pölyttymään, vaan selailkaa sitä silloin tällöin, kun siltä tuntuu. [...]